Kirjastonhoitajattaren salaiset paljastukset: Tv-sarja oli parempi

Kirjavinkkarit ovat niitä ihmisiä, joita varten painetaan kasseja ja tee-paitoja tekstillä The Book was Better. Useimmiten kirja nyt vain on parempi kuin elokuva: siinä on enemmän tilaa syventyä henkilöhahmoihin, tilaa selittää monimutkaisempia kokonaisuuksia eikä siitä sensuroida kohtauksia vain jotta ikäraja olisi PG. Poikkeuksellisia klassikkoleffatapauksia tietysti löytyy (kuka edes muistaa kirjaa, johon Psyko perustuu?), samoin kuin hirveitä oheistuotekirjoja (en edes halua mainita kirjaa Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta …). Yleensä myös tv-sarjoja pidetään elokuvaa matalampana lajityyppinä, vaikka muun muassa HBO on lähivuosina muuttanut ihmisten katsantokantaa.

Kun kirjasta tehdään elokuva, paljon jää pakosti pois jo tilansäästösyistä. Mutta entä kun kirjasta tehdään tv-sarja? Toisaalta jokaisen sivun voi kuvata, toisaalta tv-ruutuun yleensä keksitään lisää sivujuonteita, näkökulmia ja yksityiskohtia, joita ei kirjassa nähty. True Bloodin ensimmäinen tuotantokausi on paljon parempi kuin Charlene Harrisin kirja, johon se perustuu (sittemmin tosin sekä kirjasarja että tv-sarja lähtivät naurettaville urille). Keskushenkilöitä ja näkökulmia on enemmän, teemat syvällisempiä ja poliittisempia kuin kirjassa.

Lev Grossmanin The Magicians on kirja, joka on tehty juuri minun kaltaisilleni nuorille aikuisille: lapsuusajan taikamaailmoista haaveileville säälittäville nörteille, jotka ovat lukeneet Harry Potterit liian monta kertaa. Velhojen yliopistobileitä: pakkohan sen on kuulostaa mahtavalta! Katsoin ensin tv-sarjaversiota ja latteahkon alun jälkeen alkoi ilmaantua synkkiä twistejä ja nautittavia fantasiakirjallisuusviittauksia. Ajattelin, että kirjassa varmasti juoni olisi yksityiskohtaisempi ja henkilöhahmoista saisi tietää enemmän. Mutta toisin kävi.

The Magicians on siitä harvinainen kirja, että jouduin pakottamaan itseni kahlaamaan sen läpi. Ainoa tv-sarjaa syvällisempi ulottuvuus kirjassa on päähenkilö Quentinin eksistentiaalinen ahdistus, joka ei tee romaanista sen nautittavampaa. Henkilöhahmot tulevat ja menevät, juonenkuljetus on onnetonta ja Grossmanin periaate on yleensä näyttää mahdollisimman vähän ja kertoa mahdollisimman ikävystyttävästi. Tv-sarjassakin paras henkilöhahmo, eksentrinen hienostelija Elliot, veistää sentään kännissä muutaman nokkeluuden.

Kirjassa tapahtumat tai tapahtumattomuus on venytetty lukukauden sijaan vuosiin. Grossman onnistuu tekemään jopa taikakoulusta epämaagista skrollaamalla lukuvuosia läpi hahmottomana pikakelauksena. Yhtä pikaista hirviöhyökkäystä lukuun ottamatta oikeastaan mitään ei tapahdu ennen Quentinin valmistumista. Seikkailuosa on vasta aivan kirjan lopussa, kun elämäänsä kyllästyneet nuoret aikuiset lähtevät epäuskottavan deus ex machinan kautta ihan vain tylsistymistään reissulle fantasiamaailmaan.

The Magiciansin takakannessa George R.R. Martin vertaa, että Lev Grossmanin teksti on kuin viskiä J.K.Rowlingin teen rinnalla. Itse arvioisin, että The Magicians on ennemmin tiskivettä, joka on nostettu tuoppiin, jotta keskenkasvuiset luulisivat sitä olueksi. Grossman sotkee Harry Pottereita ja Narniaa nuorten aikuisten ongelmiin tavalla, jolla olisi valtava potentiaali, joka kuitenkin menee viemäristä alas.